Päivä 11, Helsinki

Päivä 11, 8.7.2015 

Schiphol Airport, Amsterdam - Helsinki

Vielä tunti, että baggage drop aukeaa. Päivä on kulunut kentällä seikkaillen. Kiva päästä kohta kotiin, kun Onnellisten Sattumusten Jumalakin tuntuu juuri kääntäneen selkänsä meille.

Viimeinen etappi alkakoon

Aamu alkoi harmaana, positiivista oli erinomainen aamiaistarjoilu. Hetkeä ennen pyörän selkään hyppäämistä alkoi sataa. Haagiin päästyämme oli kylmää ja märkää. Juna lähti nenän edestä, se ei juurikaan haitannut, seuraava lähti 10 min päästä. Pientä epävarmuutta oli ilmassa reitin suhteen, mutta jossain välissä kuulutusta kyllä tunnistimme lentokentänkin nimen. 

Pääsimme kentälle, talutimme pyörät matkatavarasäilytykseen. "Laatikot loppu, sori... Kerran vuodessa käy näin, ikävää, että se sattui tänään" selitti virkailija. Niin meistäkin. Seuraavaksi infoon. "Ei hätää, KLM myy laatikoita. Käytävän päähän ja yläkertaan, olkaa hyvät." Näin teimme, fillarit tietty koko ajan mukana. Ystävälliset naiset selittivät systeemin, ensin maksetaan ja hihnan toisesta päästä tulee laatikko. Timo lähti ostamaan, mutta ehei, ei se nyt sitten niin vain käynytkään. Laatikoita myydään vain KLM:n matkustajille. Paluu lähtöruutuun ja miettimään vaihtoehtoa C.

Käytävällä oli kahden miehen pakkausyritys,  he käärivät muoviin erilaisia asioita. Polkupyörän muovittaminen maksoi 48€ kappaleelta. Ongelmana oli vielä se, että Finnair kuljettaa pyörät ainoastaan laatikoissa. Timo lähti etsimään Finskin tiskiä, jota ei tietenkään ollut olemassa, vaan asioita hoidettiin Swissairin tiskillä. Asiakaspalvelija lupasi muutaman soittokierroksen jälkeen, että pyörät voidaan lennättää Helsinkiin poikkeuksellisesti muoviin pakattuina. 

Varovasti poijaat!

Siispä takaisin muovittamoon. Kerroin pojille, että huono tuuri, kun laatikot juuri tänään sattuivat loppumaan. Pientä kyynisyyttä äänessä kaveri totesi, että viimeksi näin kävi eilen. Juupa. Ihmettelimme ja päivittelimme, että kyllä että pitäisi paremmin nämäkin asiat hoitaa. Businestähän se heille tiesi, mutta molemmat pyyhkivät kyllä hikeä otsaltaan saatuaan urakkansa valmiiksi. Ei mikään helppo objekti tuo polkupyörä.

Kaksi valtavaa muovipakettipyörää ja kaksi valtavaa Chinese Samsonitea kahdessa kärryssä pyrimme taas pujottelemaan käytävän toiseen päähän oddsize luggagen tiskille. Vaan eihän meillä ollut lähtöselvitystä vielä tehtynä, joten herra ei tietenkään voinut ottaa tavaroita vastaan. Ja karavaani liikkeelle! Lähtöselvitykseen parisen tuntia, hollilla ollaan!

Lähtöselvitys aukeaisi 16:20, kello oli ehkä yhden paikkeilla kun kaikki asiat oli saatu selvitetyksi. Paljon aikaa, vähän tekemistä. Aika mateli neljään, siirryimme jonottamaan lähtöselvitykseen. Kerroimme, että laatikot olivat loppu ja tämä oli ainoa tapa saada pyörät pakatuksi kentällä nyt. Virkailija aloitti soittelurumban. Sen päätteeksi vastaus oli, että ei, emme valitetattavasti voi ottaa näin pakattuja pyöriä vastaan, mutta KLM myy laatikoita. Kerroimme, että se kortti on jo katsottu, niitä ei myydä kuin KLM:n asiakkaille. Kerroimme myös, että KLM:stä soitettiin Finnairille ja siellä luvattiin poikkeuksellisesti ottaa vastaan kelmutetut pyörämme, koska muuta mahdollisuutta ei nyt yksinkertaisesti ollut. Nuori mies soitti uudestaan joitakin puheluita ja vihdoin alkoi ilme kirkastua. Lopputulema oli se, että allekirjoitamme paperin, jossa emme vaadi korvauksia lentoyhtiöltä, jos matkatavarat vahingoittuvat. Oliko meillä vaihtoehtoa olla allekirjoittamatta?

Onhan tämä näin matkustajan kannalta vähän vinksahtanut tilanne. Meille kerrotaan lentokentän sivuilla, että laatikoita on myytävänä 23€:n hintaan. Kova hinta pahvista, mutta toisaalta säästää meidät vaivalta kalastaa laatikoita pyöräkaupasta. Kun olemme ostamassa laatikoita, niitä ei ole. Tai on toisessa paikassa, johon meidät ohjataan noin neljältä eri taholta, mutta niitä ei myydä meille. Yksi ihminen KLM:n tiskillä päättää niin. (Amerikkalainen rouva tuli jakamaan kokemuksiaan kanssamme, hän kertoi valehdelleensa lentävänsä KLM:llä ja sanoneensa, että hänellä ei ole matkustusdokumenttteja mukana, koska hän lentää vasta seuraavana päivänä.) Eihän sen oikeasti niin pitäisi olla, että business on yhden lentoyhtiön takana, vaan niin, että olisi yksi laatikkoyritys joka myisi laatikoita ihan kaikille halukkaille tasaveroisesti lentoyhtiöstä riippumatta. Ja tällä yhtiöllä olisi osaava varastopäällikkö, joka pitäisi huolen, että laatikot eivät pääsisi loppumaan! Jos en olisi näin väsynyt, saattaisin olla jopa hieman tuohtunutkin asiasta.

Laatikot ja kassit saatiin viimein hihnalle. Timo vielä tiedusteli virkailijalta, että mitä mieltä olet, käsitelläänkö pyöriämme varovaisesti. Tottakai, vastasi kaveri ilmeenkään värähtämättä.. Kahden tunnin kuluttua selviää. Pohdimme, että kentällä olisi ollut hyvää aikaa tehdä korvaushakemusta matkavakuutuksesta valmiiksi. Ehkä matkavakuutuksessakin on pienellä painettu kohta, jossa kerrotaann, että vakuutus ei koske polkupyöriä, jotka eivät ole pakattuna pahvilaatikoihin. 

Karavaani kulkee..

Loppusanat kolme vuotta myöhemmin 22.7.2018

Oli pakko saattaa tämä kirjoitusprojekti loppuun ennen uuden aloittamista. Kolme vuotta se on odottanut kolmen viimeisen päivän kuvutuskuvien lisäämistä, nyt se on tehty! Näin jälkeenpäin mietittynä mielessä on paljon hienoja muistoja. Ja yksi vähän tuskallisempi, päivä jolloin ajoimme lähes 100 kilometriä 39 asteen helteessä. Se päivä muistuu väkisinkin mieleen, sillä tämä kesä on ollut varsinainen hellekesä ja huomenna lähdemme aamulautalla Viroon viiden päivän reissulle. Positiivista on se, että sellaista koettelumusta ei ole odotettavissa, sillä päivämatkat ovat suorastaan naurettavan lyhyitä pyrähdyksiä verrattuna tähän reissuun ja lämpötilakin on pysytellyt maltillisesti 30 asteen tietämillä.

Vielä yksi kuva loppuun, se mielestäni kiteyttää reissun tunnelmat. Se on viimeisenä päivänä Hollannin rannikolta ystävämme Tomin ottama kuva vapautuneesta voittajafiiliksestä.  Danke für das Bild, Tom. Kiitos upeasta matkasta, rakas.  💗💗💗

Photo Tom Rathman

Päivä 9 ja 10, Poeldijk

Päivä 10, 10.7.2015

Poeldijk

Tällaisia aamuja lisää, kiitos. Sirkusvaunussa nukutun yön jälkeen voi hyvin levänneenä  kävellä suoraan puutarhaterassille, jossa valmiiksi katettu aamiainen jo odottaakin. Hollantilainen perussetti: leipää, rusinapullia ja näkkäriä (nam!), erilaisia levitteitä suklaamössöistä maapähkinävoihin ja hilloihin, niitä hassuja sokeriströsseleitä, tänään oli myös rasiallinen suklaalastuja. Poikkeuksen muodosti terveysosio: tänään tarjolla oli myös makeita kirsikkatomaatteja, omenoita ja mandariinejä. Ja tietysti kaffetta tai teetä valinnan mukaan. 

Ihan plussana saimme mahdollisuuden päästä kurkkaamaan myös kasvihuoneisiin. Pariskunnalla oli 7800 neliön kokoinen hortensiaviljelmä. Isäntä hoiti tuotantoa ja businestä, rouva konttoria ja lisäksi oli ainakin 2 ulkopuolista tarhuria tuotantotöissä. Kierros oli erityisesti entiselle puutarhurille kovin kiinnostava, olisi ollut mukavaa haastatella enemmänkin aiheesta. Se oli uutta, että kukkia kerätään eri kukintovaiheessa ja sitä kautta saadaan kolmea erityyppistä kukkaa markkinoille, vaikka kyse onkin samasta kasvista. Väriä säädellään lannoiteliuoksen ph-arvolla. Kukat myydään tuottajien osuuskunnan huutokaupan kautta, näin kaikki viljelijät saavat tuotteistaan aina parhaan mahdollisen hinnan.

Vaan sitten oli taas aika sanoa heipat ja jatkaa matkaa. Pieni nostalgiaosuus sisällytettiin kierrokseen, kurvattiin Honselersdijkin Middelbroekwegenin kautta, jossa olin 30 vuotta sitten töissä kasvihuoneilla. Kasvihuoneet olivat paikoillaan, asuntomme oli purettu (en ihmettele, se oli jo silloin mielestäni purkukunnossa) ja tilalle oli tullut joku innovaatioprojekti, mikä lie.

Vanha kotikatu vuodelta 1986

Jatkettiin matkaa naapurikylään, hotelli löytyi samantien. Saimme huoneen, vaikka kello oli tuskin yhtätoistakaan. Ilmeisesti ei juurikaan muita asiakkaita.. Suihku ja rentoutuminen, olipa hyvä tunne. Pikakävely kylänraitti päästä päähän ja toteaminen, että täällä ei ole kyllä yhtään mitään. Ei paikkaa missä syödä, ellei halua kebabia tai pizzaa. Yksi paikka oli, näyttikin kivalta, mutta suljettu maanantaisin ja tiistaisin. Unohdimme siis syömisen toistaiseksi.

Iltapäivällä oli suunnitelmissa tavata Tom Kölnistä. Pienten säätöjen jälkeen päädyimme siihen, että hän noukkii meidät hotellilta ja käymme kuluttamassa aikaa rannalla ja pääsemme hänen kyydissään vielä takaisinkin. Matkasimme Monsteriin Ter Heiden rannalle. Lompsottelimme hetken matkaa hiekassa ja päädyimme kovin hiljaiselle terassille. Sesonki ei ole vielä kunnolla 

alkanut, se on aina positiivista lomailla pikkasen autioissa paikoissa.

Tuuli oli aivan valtava. Jos tänään olisi pitänyt ajaa vastatuuleen, olisi se ollut aika haasteellista. Tom pysäyhtyi suojatien eteen autolla päästääkseen pyöräilijän ensin, rouva hädintuskin pääsi etenemään. Dyynien päällä kulki pyörätie, sitä olisi ollut kiva ajella ilman laukkuja ja hieman tuulettomammassa säässä.

Tapaamisen jälkeen yritimme epätoivoisesti uudestaan löytää ruokapaikkaa Poeldijkistä, mutta ei vieläkään. Tässä tuulessa ei huvittanut lähteä naapurikylään saakka ruokaa etsimään, joten ei muuta kuin supermarkettiin leirieväitä hankkimaan. Jälkiruokaleivokset, matkan ensimmäiset ja ainoat, haimme viimeisen päivän kunniaksi konditoriasta. Sitten perinteinen eväsretki hotellihuoneessa, salaattia, leipää, leikkeitä ja leivoksia. Siinä juhlallinen päätösateriamme.

Nyt loikoillaan ja palaudutaan. Tv:stä tulee vain hollantilaista tai saksalaista höttöä, mitään ei jaksa tehdä, paitsi kirjoittaa tätä ja siinähän se sittn onkin. Ehkä ainakin palaudutaan täysillä!

Check in on tehty puhelimella, kamat pakataan huomenna aamiaisen jälkeen, kello tulee kohta yhdeksän, joten eiköhän se ole aika painua yöpuulle... Tänään ei ehkä uni tule ihan näin varhain, kilometrejä taisi tulla hädintuskin kymmenen. Ehkä pitää kaivaa pokkari laukusta ja alkaa lukea, ettei ihan turhaan olisi sitäkään kirjaa kuuttasataa kilometriä roudannut.

J.K. 3 vuotta myöhemmin, 22.7.2018

Blogi jäi viimeistelyä vaille valmiiksi. Seuraava fillarireissu on alkamassa huomenna, joten pakko lisätä kuvat, stilisoida tekstiä ja painaa julkaise-nappia. Viimeiset kilometrit määränpäähän Hoek van Hollandiin jäävät nyt vaille sen tarkempaa selostusta. Yhtä kaikki, vain olennainen merkitsee. Se oli tavoitteen saavuttaminen. Ja sen me todistettavasti teimme!

Päivä 8, Ridderkerk, Rotterdam

Päivä 8, 5.7.2015

Ridderkerk

Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin kilometrejä kertyi vähän vähemmän (34 km?), joten aikaa ja etenkin voimia jäi muuhunkin elämään. Tämän mahdollisti junamatka, oikeastaan kaksikin. Isäntämme oli ystävällisesti selvittänyt meille muutamankin vaihtoehdon matkustaa tänään junalla Rotterdamiin. Syötyämme aamiaisen pihalla salavan varjossa olimmekin valmiina spurttaamaan reilut kaksikymppiä Tieliin. 

Nämä pyöräreissut tuovat hauskaa suhteellisuutta noihin matkoihin ja etenemiin. Valitettavasti ajatusmalli ei vaan pysy päässä vuoden ympäri. Mutta esimerkiksi juuri nyt 50 kilsan matka tuntuu ihan kohtuulliselta, kaksikymppiä jopa tosi lyhyeltä. Ja jossain vaiheessa syksyä sitä taas miettii, että jaksanko ajaa 8 kilometrin työmatkan pyörällä vai menenkö ratikalla...

Mutta onhan näissä olosuhteissa vähän eroja. Onkohan viikon aikana ollut yksi isompi mäki, ei ainakaan montaa. Täällä Hollannissa niitä nyt ei ainakaan ole. Tuuli voi paikka paikoin olla kovakin, mutta nyt on niin vähän matkaa enää jäljellä, että siitäkin selvitään. Päällysteet ovat moiteettomassa kunnossa. Liikenne on vilkasta, välillä vähän villinkin oloista, mutta siltikään ei mitään läheltä-piti-tilanteita ole näkynyt. Hauskaa huomata, miten äkkiä sitä kuitenkin pääsee reissumoodiin. Jos Bonnissa vähän hirvittikin painella liikenteen seassa, nyt ei tunnu enää missään. Siellä uidaan joukossa kuin kalat vedessä.

Takaisin aamuun. Päästäksemme Tieliin oli taas vesistö ylitettävänä. Kaksi vaihtoehtoa: lautta, liikennöi ehkä, tai silta: + kuusi kilometriä. Valitsimme lautan ja arpaonni suosi, liikennöinti alkaa sunnuntaisin kello 10, olimme paikalla 9:55. Nämä pienet lautat ovat niin symppiksiä, kun ne siellä isojen tavaraproomujen joukoissa puikkelehtivat poikittain. Ja eivät laisin niin pelottavia kuin suuret autosillat, jotka heiluvat jossain korkeuksissa.

Pahoitteluni Timolle, monta komiaa valokuvaa kaupunkien silueteista jää saamatta korkeanpaikankammoisen vaimon takia.

Tielin rautatieasema löytyi hyvin, joten olimme noin tunnin etuajassa suunnitelmaamme. Kävimme kyselemässä aikaisempaa vaihtoehtoa, sekin onnistui ja kohta istuimmekin junassa odottelemassa lähtöä. Tämä puolestaan mahdollisti sen, että aloimmekin miettiä josko ehtisimmekin nähdä Tour de Francen toisen ajopäivän lähdön jo Utrechtissä, silloin ei tarvitsisi Rotterdamissa pähkäillä enää sitä hommaa. Ja kuinkas ollakaan, näimme sekä lähdön Utrechtissä että kisan Rotterdamissa. 

Rautatieasemalta oli opastus suoraan kisapaikalle. Jätimme laukut säilytykseen ja talutimme pyörät kisakylään. Sain vielä rannekkeen vip-alueellekin joltain tuntemattomalta, siellä olisi ollut ilmaista ruokaa ja viihdykettä tarjolla, mutta koska niitä ei ollut kuin yksi, jäi se käyttämättä. Markkinakavalkadi oli jo mennyt, sitä emme nähneet, sen sijaan seurasimme silmä tarkkana ajajien lähtökuittaukset, sekä screeniltä, että livenä. Siirryimme vielä lähtöalueelle seuraamaan lähtöä, näkymät nyt ei kovinkaan hyvät olleet, mutta ehkä tunnelma korvasi sen puutteen. Ja tokihan kaikkea pystyi seuraamaan screeniltä. Melkoinen tapahtuma ja organisaatio tapahtumaa pyörittämässä.

Rautatieasemalla oli oma Tour-spektaakkeli meneillään

Takaisin asemalle, junaliput ja fillariliput Rotterdamiin (10€ henkilö, 6€ pyörä), laukut säilytyksestä ja taas mentiin. Junaan noustessa Timo huomasi hämmentyä, että missähän liput pitäisi leimata, tarkistimme asiaa asiakaspalvelijoilta, niin yläkerrassa. Olisin jo ollut valmis elämään vaarallisesti ja astumaan junaan ilman leimaa, mutta onneksi näin ei tehty, sillä silloin emme olisi päässeet ulos Rotterdamin asemalta. Juoksin siis leimaamaan yläkertaan, mikä aiheutti sen, että odotimme yhden heittovuoron verran ja matkustimme vasta  seuraavalla junalla. Saimme pyörät nostetuksi ja tungetuksi kahden pyörän koloon, jossa oli jo yhden nuoren miehen menopeli ja aloimme jutella kollegamme kanssa pyörämatkailusta. Hän kysyi mihin olemme menossa, vastasimme Rotterdamiin. Hän vastasi, että tämä juna menee Haagiin. Ja ei muuta kuin purkamaan pakkauksia. Selvisi, että junan etupää menee Haagiin, loppupää Rotterdamiin. Ehdimme ulos, ja toisessa päässä vielä sisäänkin, ennen kuin juna lähti liikkeelle.

Muistelimme Slovenian Mariborin junamatkaa, jossa purimme kalustomme jonnekin ratapihalle, joka ei ollut edes oikea asemakaan, ja pakkasimme ne samaan junaan varsin ripeästi konnarin hoputtaessa vauhtia. Ripeitä junaan polkupyörien purkajia/pakkaajia olemme me!

Loppumatka sujui taas hyvin, matkalla näimme vielä palan kansoitettua Tourin reittiä ja saavuimme Rotterdamiin. Liikenne oli ohjattu erityisjärjestelyin juuri meidän reitiltämme, joten taas oli Tour tarjottimella. Odottelimme ehkä noin 10 minuuttia ja sieltähän veljemme maantiepyörillään saapuivatkin. Katsomopaikkamme olivat taas surkeat, väkeä oli valtavasti, mutta sieltä jostain väkijoukon välistä kypäriä vilahteli hurjaa vauhtia. Vielä paremmin näkyivät huoltoautojen katolla olevat varapyörät, vauhti oli todellakin kova.


Sää oli muuttunut, enää ei ollut kuin 26 astetta ja pilviäkin oli kerääntynyt taivaalle. Menimme syömään Rotterdamissa, pienempien paikkojen palvelujen varaan emme uskaltaneet sunnuntai-iltana laskea. Ruokailu osui tosi hyvään saumaan, sillä sen hetken kun söimme satoi, ajoittain tosi kovaakin. Lähtiessämme ripsahti vähän, mutta ei edes kastumiseen saakka.

Hetken aikaa arvoimme taas oikeaa poistumisreittiä ja lopulta osuimme oikeaan. Valtavan hyvä pyöräverkosto tässäkin kaupungissa. Ainoa yllättävä asia on mopojen ja skootteriden määrä ja liikkuminen pyöräteillä. Vähän väliä joku pärisee ohi. Tosi kohteliaasti ja kauniisti, tulevat reippaasti lähelle, sen kuulee hyvin, ajavat hetken aikaa maltillisesti perässä ja kun ovat varmoja turvallisuudesta, ajavat ohi. Tai näin positiivisesti tuon metodin haluan tulkita. 

Ridderkerkiin oli Rotterdamista noin viisitoista kilometriä. Melkein tuoreilla jaloilla ja hyvin ravittuna matka rullasi mukavasti. Osoite löytyi ensimmäisellä, ovi oli jätetty raolleen turvalukon kera. Vastassa oli ihastuttava vanha rouva. Kohta 80-vuotias ikinuori, joka harrastaa puutarhanhoitoa, joogaa ja maalausta. Kerran viikossa hän pyöräilee Rotterdamiin sähköpyörällään harrastuuksinsa.

Asettuduttuamme hän kutsui meidät puutarhaansa virvokkeita nauttimaan. Puutarha rajoittui jokeen, Niuwe Maasin, katselimme ohi lipuvia rahtilaivoja ja nautimme elämästä. Keskustelimme rouvan kanssa toisen maailmansodan Rotterdamin pommituksista (hän oli silloin 4-vuotias), Ukrainasta, Kreikan tilanteesta, pyöräilystä, Suomesta ja vaikka mistä. Lopuksi rouva tokaisi, että nyt hänen pitää mennä katsomaan uutisista miltä Kreikan tilanne näyttää ja me vetäydyimme omaan sviittiimme.

 Tämä pyöräilyn ystävät -verkosto, jonka kautta siis olemme suurimman osan majoituksistamme hoitaneet, on mainio keksintö! Vuosikortti 10€/perhe ja sillä saa mahtavan yllätys-majoituksen. Jos olet suunnittelemassa pyöräretkeä Benelux-maihin, kannattaa tsekata. Majoituksia on myös Saksassa, Englannissa ja Ranskassa, mutta verkko on huomattavasti harvempi siellä. Ensimmäisessä majapaikassa havaitsimme, että pariskunta harjoitti myös B&B-toimintaa, mutta hinta oli silloin 32 €/henki. Joten yhdessä yössä saa jäsenmaksunsa takaisin. 

Päivä 7, Emmerich am Rhein - Beneden Leuwen

Päivä 7, lauantai 4.7.2015, 65 km

Horssen

Eilisestä päivällisestä siirrytään suoraan tämän päivän aamiaiseen. Tasan kello 8:00, kuten sovittua oli, oli rouva kattanut ruusukupit ja -lautaset keittiön pöydälle. Aamiaiseksi oli sämpylöitä kera juuston ja parmankinkun, kahvia ja mehua. Lisäksi marmelaateja ja jotain tosi öklöttäviä sokeriströsseleitä - leivän päälle!

Aamiaisen jälkeen lähdettiin polkemaan kohti Nijmegeniä. Ensin oli puhetta, että tsekataan junamahdollisuudet ja mennään osa reitistä junalla. Emmerichin opastaululta ei selkeästi löytynyt Nijmegeniä määränpääksi, vaikutti että kaikki junat menivät vaan Kölnin suuntaan. Päätimme polkea Nijmegeniin ja jatkaa sieltä apuvoimin.

Vaan toisin kävi. Lämpötila hipoi tänäänkin liki neljääkymmentä ja väsymys viikon ajamisesta ilman yhtään lepopäivää alkoi jo tuntua. Ensimmäisen kymmenen kilometria meni hyvin, sen jälkeen tarvittiinkin pieni lepotauko varjossa.

Seuraava oli hetken päästä, kun 15 kilometriä ajettuamme oli tien vieressä "järvi", sellainen Reinin poukama, jossa ei ollut varsinaisia virtauksia. Hieno hiekkaranta oli tänään jo heti aamusta suosittu kohde. Hiukkasen hidastutti pulahdus matkantekoa, mutta mukava muisto jäi  uimisesta. Uimisen virkistävä vaikutus oli ohi noin sadan metrin kuluttua. Matka jatkui ja on vaikea käsittää lempeänmukavassa kesäillassa tätä kirjoittaessa, miten niin kuuma voi oikeasti olla.  

Kuumuuden sietokyky on henkilökohtainen ominaisuus, meidän tiimin toisella jäsenellä se oli hyvä, toisella heikko. Talvella matkaa suunnitellessa kuvittelin optimisesti, että eihän se kuumuus ajaessa haittaa, kun siinä on tuulenvire. Kyllä se haittaa. Asfaltti tuntuu hohkaavan 90-asteista lämpöä alhaalta päin, tuulenvirettä saattaa olla, mutta ilma on kuumaa kuin tukankuivaajalla puhaltelisi. Oman lisänsä tuovat tietyöt ja reitiltä eksymiset. Pikimustalla asfaltilla pyörää taluttaessa miettii montakohan kilometriä ennenkuin tietyö päättyy. Tai  tulvavallien päällä ja peltoaukeiden halki pyöräillessä odottaa, että milloin maisemassa näkyy seuraava metsä, jossa saisi suojaa paahtavalta auringolta.  Miten ihmeessä joku haluaa polkea läpi Afrikan?

Pyöräilyn isona plussana on maiseman tuoksujen aistiminen. Tänään pieni poikkeus siihenkin. Tuoksut olivat niin voimakkaita, että hyvätkin tuoksut haisivat pahalta, lähestulkoon oksettavilta. Miten muka heinäpelto tai tuleentunut vilja voisi haista pahalle?  Onneksi ohitimme matkan varrella olleen ison sikalan iltamyöhällä kuumuuden jo hellitettyä.

Riittävä juominen on yksi oleelllisimmista asioista. Välillä tuntui, että ei enää tee mieli juoda yhtään lisää. Onneksi järki voitti tunteet, ja nesteytys pysyi kunnossa. Olimme olleet melko tiiviisti (mineraali)vesilinjalla koko matkan, toisinaan mukana oli myös joko jääteetä tai cokista. Ostettuani vaihteen vuoksi palauttavaa urheilujuomaa, totesin sen melko hyväksi vaihtoehdoksi, ikään kuin siitä olisi oikeasti saanut enemmän puhtia.

Jotenkin ihmeen kaupalla pääsimme perille Nijmegeniin. Rautatieasemakin löytyi helposti. Myös kysymyksiin junavuoroista saimme vastaukset hyvin. Olisin halunnut peruuttaa majapaikkamme 22 km:n päässä ja yöpyä Nijmegenissä ilmastoidussa hotellihuoneessa. Halvin ja ilmeisesti se ainoa hotellihuone, joka oli vapaana maksoi 729€. Päätettiin sitten kuitenkin olla varaamatta sitä.  Kaupungissa oli kuulemma joku konsertti, emme saaneet selville kenen.

Tämä kaikki tiedonhankinta tapahtui rautatieaseman edustan asfaltilla istuessa. Penkkejä ei ollut, katonlipasta pieni varjo sentään. Asemalla oli ilmainen wifi ja kioskista haimme evääksi jogurttia, omenat ja juomaa. (Se positiivinen puoli helteestä sanottakoon, että nälkä ei juurikaan ole.) Surffailu netissä jatkui, etsimme huoneita lähistöltä, Utrechtistä ja Rotterdamista. Käyttöliittymät olivat haastavia, aikaa paloi ja itku tuli. Mikään vaihtoehto ei ollut hyvä eikä toimiva. Varmaan molempien teki mieli jättää pyörät ja kamat siihen ja hypätä ensimmäiseen junaan jonnekin.

Mutta niin ei nyt kuitenkaan tehty. Aikaa oli palanut sen verran, että ehkä alettiin hiljalleen olla iltapäivän kuumimpien hetkien ohi. Järkevimmältä vaihtoehdolta alkoi tuntua pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja sinnitellä jäljellä olevat 22 kilometriä. Kaupunki oli niin kuuma, niin kuuma, äkkiä pois täältä. Neiti Navigaattori lauloi takataskussa ja ohjeisti reitille. Ensimmäisenä vastassa tietyö ja liikennehässäkkä. Saattoi ehkä päästä pieni voimasana.  Kuvittelimme jatkavamme oikeaa reittiä, huomasimme olevamme jossain teollisuusalueen umpikujassa, harhaanajaneina ja  väsyneinä. Saattoi päästä toinenkin voimasana... Ei muuta kuin takaisin kiertotietä etsimään. Se löytyi, paahtava matka jatkui. Varjostavat puukujat antoivat vielä odottaa itseään, onneksi niitäkin aina satunnaisesti oli matkan varrella.

Olimme ohittaneet kivannäköisen lounaspaikan aiemmin, siirtäneet lounaan Nijmegenissä ollessamme myöhemmäksi ja nyt etsimme sopivaa ruokapaikkaa tankkausta varten. Sellainen löytyikin, Gasthaus Hanneke vaikutti kivalta puutarhaterasseineen. Mutta se olikin jo varattuna yksityistilaisuuteen, Silvialla ja Dickillä oli oikein mukavannäköiset festit siellä meneillään. Emme jääneet kuokkimaan. Yksityistilaisuus oli myös seuraavassa paikassa, kyseessä mitä ilmeisemmin jokin kansallinen juhlapäivä.  No vielä löytyi yksi torimummo myymässä mansikoita ja kirsikoita. Hänen marjansa eivät olleet varattuja kellekään, joten ostimme rasian mauttomia mansikoita ja popsimme ne kioskin pöydän äärellä. Tyhjää parempi kuitenkin.

Lopultakin saavuimme Horsseniin. Vielä viimeinen kunniakierros Bikkeldam-kadun väärän pään kautta ja olimme perillä. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämminhenkinen. Rouva oli juuri lähdössä kauppaan ja lupasi toimttaa samalla meidänkin toiveet. Sitä ennen hän ohjasi meidät majapaikkaamme, joka on, miten sen nyt sanoisi....mielenkiintoinen. Rakennus on valtava peltihalli, jossa on alakerta ja yläkerta. Alakerran toinen pää näyttää ammattimaiselta kirpputorilta, toinen pää leirikeskuksen keittiö- ja saniteettitiloilta. Kirpputori-leirikeskusfiilis jatkuu yläkerrassa, jossa on valtava määrä sänkyjä ja erilaisia antiikkihuonekaluja. Kerrossänkyjen joukossa on yksi parisänky, lukulamppuina antiikkilamput ja nurkassa vanha nojatuoli. 

Huomenna voisi olla vaikka vähän iisimpikin päivä, ei haittaisi. Päätös junamatkustamisesta on jo lukittu, mutta milloin, mistä ja mihin, siinä lupasivat ystävälliset isäntämme meitä aamupalan ohessa auttaa.

Päivä 6, Duisburg - Emmerich am Rhein

Päivä 6,  perjantai, 3.7.2015, 89km

Emmerich am Rhein
Ruokavalikoima oli melko raskaan puoleinen, paneeroituja leikkeitä, upporasvassa paistettuja niitä ja näitä ja jälkiruuaksi jotakin rasvaista kermavaahdon kera. No lievästi liioittelen, mutta eism. vihreää ei automaattisesti ole tarjolla, ellei erikseen tilaa salaattia. Rasvaisten ruokien välttäminen ei ole helppo tehtävä.

Klo 19:50, takana 84 km yli 30 asteen helteessä, kamat hotelliin ja uusi reissu, vielä sinniteltiin muuutama kilometri suuntaansa Rheinpromenadelle syömään. Ruokareissu sujui yllättävän kevyesti, oikeastaan aika luksusta oli rullailla ilman kamoja auringon laskiessa. 

Timo sai pippurisnitchelinsä, minä palleroiseni (ranskalaisten kera) ja niillä pärjättiin. Näkymä todella hieno, laskeva aurinko kultasi ohi kulkevat proomut, sillan siluetti, lehmät joen toisella rannalla. Illallinen maksoi 30€ juomineen kaikkineen, ei paha.

Päivä oli helpompi kuin edellinen, mutta edelleen raskas. Jonkun marketin mittari näytti 31 astetta. Matkaa piti olla 60 kilometriä, sitä kertyi 85 km. Tällä kertaa pettymys oli kevyempi niellä, kun oli jo varautunut siihen, että näin käy.Tuntuu, että kymppi kannattaa aina lisätä laskelmiin. Siinä vaiheessa, kun tietyö kierrätti 7 kilometriä, ajattelin, että nyt meitä viedään taas. Mutta mistä vielä tuli näiden 17 kilometrin lisäksi 8, jää mysteeriksi...

No, kummitushotellissa ei ollut aaimiaista, joten ensimmäinen etappi oli kahvilan löytäminen. Se ei ollut vaikeaa, kunnon "frühstück"- kahviloita ei ollut, joten valitsimme konditoriasta sämpylät, kahvit ja yhden apfel-strudelin puoliksi. Sitten kohti jokea. Joki on ollut ehdottomasti pelastuksemme tähän helppoon navigointiin. Sitä on helppo kysyä ja aina siihen jossain välissä törmää. 

Oli niin valtavan kuuma. Ei tuulta, ei varjoa, maaperä tuntui huokuvan kuumuutta ja aurinko porotti keskitaivaalta.

Joelta lähti pyörätie kohti pohjoista. Maa on alavaa ja tulvavaara suuri, joten ainakin tänne länsirannalle on rakennettu suojavallit tulvan estämiseksi. Pyörätie kulki vallin päällä. Näkymät olvat hienot, pyörätie hyvä, mutta kuuma oli jo heti aamusta. Varjoa ei juurikaan ollut, ei oikeastaan koko päivän aikana. Taisin jo aiemmin mainitakin, että kuumuuden sietokykyni on kovin heikko. Eilisestä oppineena pyrin kuuntelemaan kehoani tarkasti. Vettä kului runsaasti, juomisen lisäksi tuntui hyvältä kaataa sitä päälleen, viilensi mukavasti. Taukoja oli pakko pitää usein, koska tuli nii paha olo, ettei pystynyt jatkamaan. Illan viimeiset kilometrit olisivat kepeitä ja kauniita ajaa, jos ei olisi niin väsynyt, ettei pysty enää nauttimaan niistä.

Päivä oli puurtamista. Pysähdyimme joenranranta hotelliin limulle, hetken päästä puun alle. varjoon makaamaan, kohta pikkukylän kahvilaan jäätelökahville jne. Matka eteni hitaasti. 

Eiscafe, yammy!

Ylitimme joen Reesissä. Vaihtoehtoina lautta tai pitkä, kuuma silta. Ajoimme lautalle, sitä ei ollut, pelkkä työmaa. Infotaulussa oli numero, soitimme ja rouva lupasi ilmoittaa lautturille, että olisi maksavia asiakkaita odottamassa vastarannalla. Hetken päästä lautta lähti liikkeelle ja kuljetti meidät yli. 2€ per henkilö ja pyörä. Ei tainnut paljoa aiitä keikasta käteen jäädä. Onneksi herra lautturilla oli seuraa, hänellä oli rouva mukana, joka otti kannella aurinkoa rantatuolilla istuen, jalkoja lasten pollskuttelualtaassa vilvoitellen.

Hyvin löytyi tilaa vielä fillareille, elokuussa saattaa olla täydempää.

Reesistä löytyi lohdullinen tienviitta, Emmerich 17 km. Olemme havainneet parhaaksi navigointimenetelmäksi päättää reitti paperikarttojen perusteella, suunnistaa tienviittojen perusteella ja vasta aivan viimeisissä yksityiskohdissa pyytää neiti navigaattorin apua. Toinen voimaannuttava viitta oli Emmerichissä ihan ensimmäinen kadun nimi: Reeser Straße, sillä se oli tie, jonka varrella majapaikkamme sijaitsi. Numerot alkoivat jostain kuudesta tuhannesta, meidän talomme oli 102. Ehkä siinä välissä oli jollain logiikalla viisi kilometriä. Pitkät ja hitaat viisi kilometriä.

Saavuimme valtavan omakotitalon pihaan rättiväsyneinä. Vastassa iloinen ja ystävällinen hollantilaisrouva, joka esitteli yläkerran huoneemme, olohuoneemme, kylppärin ja varaston pyörille. Kotimajoituksessa on rahoille vastinetta, varsinkin neliöissä. Sisustus on kuin suoraan 80-luvulta, mutta se ei voi olla sitä, koska pariskunta on muuttanut taloon 2008. Ei se mitään, ihan piristävän erilaista. Olohuoneessa oli jääkaappi, pientä korvausta vastaan voi lunastaa itselleen juomia. Vesi kielellä ja kovin janoisena luin listaa, ihania mehuja ja limuja, mutta kas, jäljellä oli vain oluita ja viinejä. Kumpikaan ei oikein napannut. Paitsi Timolle oluet. 

Suihkun ja pienen huilitauon jälkeen olimme valmiita kylille etsimään ruokaa. Emmerichin rantabulevardi oli melkoisen pitkä, silti oli vaikea löytää vapaita paikkoja, ihmisiä oli aivan valtavasti liikeellä. Monet heistä puhuivat hollantia. Täällä asuu paljon hollantilaisia, koska talot ovat halvempia tällä puolella. Rajalle ei ole kuin muutama kilometri, joten henkisesti ja fyysisesti muutos ei ole suuri. 

Päivä 4 ja 5, Bonn - Köln ja Köln-Duisburg

Päivä 4, keskiviikko, 1.7.2015, 42 km

Villa Donar, Köln

Helleaalto jatkuu. Kello yli yhdeksän, lämpöasteita arviolta ehkä 25. Koko viikoksi on luvattu lämmintä, lauantaina 38 astetta Kölniin. Ehkä Rotterdamissa meren äärellä hiukan viileämpää.

Tänään piti olla helppo päivä. Ja kyllähän se tavallaan olikin. Kilometrejä kertyi vain 40, pyörä rullasi hyvin ja ajoittain oli pätkiä, jossa saattoi vauhtia olla jopa 25 km/h. Ennen kuin huomasimmekaan olimme jo Kölnissä. Lisäkilometrejä ei kertynyt, mutta reitti osittain kaupunkialueen läpi oli melko haastava. Neiti Navigaattori takataskussa oli tänään jotenkin laiskalla tuulella, komennot tulivat hitusen myöhässä, joten recalculatingiin ja kuormajuhtiemme kääntämiseen paloi yllättävän paljonkin aikaa. Se oli myös helteessä ja vähän väsyneenä henkisesti raskasta.  Ei tullut tappelua kuitenkaan! :)

Onneksi reitti oli tänäänkin hieno. Reinin vartta ja Reinin yli ja Reinin vartta. Ei tullut lasketuksi montako kertaa puoli vaihtui. 

Sitten läpi satumetsän jonnekin luonnonpuiston laidalle. Täällä on niin rauhallista, että olisi hienoa viettää vielä toinenkin päivä palauttelemiseen. Mutta ei, huomenna odottaa koko reissun pisin etappi. En halua ajatella sitä vielä..

Siellä kaukana keskellä Kölnin tuomiokirkko, luulisin..

Liikenne pauhaa...

Metsän rauhaa..

Saavuimme kahden aikaa perille. Avainten piti olla pienessä safetyboxissa, johon olimme saaneet koodin aiemmin. Vaan eipä ollutkaan. Toinen vaihtoehto oli, että ne tuotaisiin klo 14 jälkeen, mutta ei kuulunut tuojaakaan. Timo soitteli perään, isäntä oli kovin hämmästynyt ja pahoillaan ja kertoi vara-avaimen piilon. Saimme avaimet ja pääsimme sisälle ja suihkuun. Mikä nautinto!

Navigoimme perille melko sujuvasti.

 

Makuuhuone parvekkeella

Talo siis sijaitsee n.15 kilsan päässä keskustasta luonnonpuiston reunalla paremmin toimeentulevan väestön asuinalueella. Yläkerrassa on kaksi huonetta wc& kylppäri & jääkaappi + kahvinkeittovälineet. Olemme ainoat vieraat, joten käytännössä koko yläkerta on meidän käytössä. Isäntäperhe grillailee puutarhassa, heitä emme tavanneet. Maksu,  55€, jätettiin aamulla lähtiessämme eteisen laatikkoon.

Iltapäiväksi olimme sopineet tapaavamme ystävämme, he hakisivat meidät neljän jälkeen ja menisimme yhdessä syömään. Päätimme lähteä Kölniin. Että oli ylellistä istua ilmastoidun auton takapenkillä ja nauttia ohitse vilisevistä maisemista. Kölnissä kävelimme hetkisen Reinin vartta ja päädyimme jollekin niistä ziljoonista terasseista syömään. Yhtään en muista mitä söimme, perinneruokia kummatkin, mutta hyvää oli. Paluumatkalla autolle pyörähdimme Kölnin tuomiokirkossa. Se on aina yhtä vaikuttava. Saa ihmisen tuntemaan itsensä kovin pieneksi. 

Paluukuljetus takaisin kotiportille ja tästä on hyvä nyt asettua nukkumaan.

Kölnin mahtava ja kaunis tuomiokirkko.

(Täällä piti olla hiljaista, mutta lentoreitti kuuluu menevän juuri yläpuolelta. Tuskin se tosin haittaa, veikkaan että tänäkin yönä nukutaan kuin tukit.)

Seuraava päivä Kölnistä Duisburgiin on jäänyt kirjoittamatta. Siitä on muistona vain tuska ja kuumus, ehkä tämä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa...

Päivä 3, Koblenz - Bonn

Päivä 3, maanantai, 30.6.2015, 70 km

8 päivän helleputki, +32-38 astettta..

Hotel Garni Mozart, Bonn

Nyt on kuuma. Ja pikkasen väsy. Toisaalta, keho alkaa hiljalleen tottua päivätyöhön, toisaalta rasitus kumuloituu päivien edetessä. Keskimäärin olo on kuitenkin edelleen ihan jees. Huominen lyhyt etappi on silti tervetullutta vaihtelua, vaikka varmaan siihenkin se sama kuusi tuntia saadaan menemään. 

Koblenzista lähdettiin rullailemaan kohti Bonnia, tämänkin päivän matkaosuus oli 70 km. Alku sujui jouhevasti, mitä nyt kuvaamaan piti pysähtyä noin vartin välein. Jossain vaiheessa alkoivat tietyöt, yhtäkkiä huomasimme olevamme ajamassa melko vilkasliikenteistä tietä vastavirtaan pyörälläajo kielletty -merkistä huolimatta. Reittiopasteet kuitenkin opastivat siihen suuntaan. Ja hetken päästä olimmekin taas reitillä, nyt se kehoitti meitä ajamaan metsätien kautta viinipellolle. Jollei maahan olisi varta vasten sprayattu pari nuolta reittiä viitoittamaan, viimeistään tässä vaiheessa olisi ehkä iskenyt epäusko. Mutta ei ongelmaa, Pelagon Stavanger ja Konan Jake selvisivät pelto-osuudesta ihan heittämällä.

Kai se on uskottava, vaikka aika jännältä näyttää..

Onneksi oli maastoon sopivat ajopelit!

Todistettavasti viinirinteillä käyty!

Maasto ja tie olivat tänään vaihtelevia. Viinipellon lisäksi kipusimme melko korkeallekin rinnettä pitkin. Vaikea arvioida miten ylhäällä oltiin, eikä kuvistakaan saa käsitystä. Alaspäin serpentiiniä oli kuitenkin pakko taluttaa (Arja talutti kyllä ihan pienen osan myös ylöspäinkin), tuolla painomäärällä ja kurvikulmilla ei meikäläisellä olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvitä kunnialla alas. Viinirinteiden lisäksi oli taas kaunista joenvartta, pieniä idyllisiä kyliä, laakeita peltomaisemia ja loppuhuipennuksena Bonnin keskusta kello neljän ruuhkassa.

Viimeisestä selviytymisestä olen ehkä eniten ylpeä. Jalat tönkköinä, hellettä 30 astetta ja lisäksi kuumuutta hohkaava asfaltti, outo kaupunki, ei hajuakaan mihin suuntaan pitäisi mennä. Mutta pakko liikkua ja rivakasti, liikenteen vauhdissa ja bussien joukossa. Huh. Jossain vaiheessa koitimme suunnistaa kartan avulla, se ohjasi meidät tunneliin, johon autot, bussit, ja toki myös pyöräilijät sukelsivat vauhdilla. Meistä ei ollut siihen. Molemmilla oli päässään mielikuva, että tunneli päättyy nelikaistaiseen moottoritehen, jolta paluuta ei ole. Järjen ääni kehoitti meidät taluttamaan juhtiamme. Se oli viisas teko, sillä kävellessä löysimme ulospääsyn tunnelista kevyen liikenteen liuskaa pitkin. Selvittiin sitten taas siitäkin.

Siellä se Bonn on.

Viimeinen ponnistus oli löytää Mozartstraße 1. Senkin löysimme, tosin saavuimme kadun väärään päähän.  Katu oli niin kaunis, kauniita vanhoja taloja ja puutarhoja, että kannattikin eksyä.

Saapumisrutiinit: suihkuun (joka muuten oli huoneen nurkassa!) ja ruokapaikkaa etsimään. Kuumuus ja väsymys verottivat pikkasen kaupunkikävelyn nautintoa, mutta jotenkin tämän reissumoodin löydyttyä ei tuollaisten asioiden oikeastaan anna häiritä. Totta kai väsyttää, jos on koko päivän polkenut, mutta kohta pääsee huilaamaan ja siihen saakka sitten vaan kestetään. Vuohenjuustosalaatti ja hampurilainen antoivat taas lisäpuhtia, vaikka sellaista oloa ei oikeastaan ole ollutkaan, että energiat loppuisivat. Hyvin voisi jättää iltasyömisen periaatteessa kokonaan väliin, mutta se kostautuisi seuraavana päivänä. Ja pyöräretkien yksi parhauksista on syödä hyvin! Tosin harmittaa, että yhtään himottavaa kaffetta ja kuchenia ei ole tullut sopivaan aikaan vastaan. 

Tuli ihan Helsinki mieleen..

Hotel Mozart Mozartsraßella

Kello tulee kymmenen, seinän kokoinen ikkuna on auki, on lämmintä ja linnut visertää. Jostain biergartenista kuuluu tasainen puheensorina, pohdimme että pystyykö nukkumaan ikkuna auki vai ei. Hyvää yötä.